Death Frost Doom

James Edward Raggi IV

Periaatteessa tämä on ihan vain D&D-luolasto, jollaiset ovat varmaankin useimmille roolipelaajille jollain tasolla tuttuja. En kuitenkaan suosittele tätä mitenkään modernin D&D:n kanssa pelattavaksi tai hankinnaksi genreen tutustuttaessa - kysymys on ennemminkin lajin mestarityöstä, hyvin pitkälle erikoistuneesta ja persoonallisesta näkemyksestä, jonka toteuttaminen pelissä vaatii ainakin minulta kovaa vääntöä ja huolellista etukäteisymmärrystä siitä, mitä seikkailu yrittää tehdä.

Death Frost Doomissa ei ole suuremmin taisteluja, ei kohtauksittain etenevää juonta, vain vähän aarteita... ylipäätään tämä on ei ainoastaan klassisen tyylin paikkaseikkailu (location-based adventure), vaan myös armottoman loogisesti pelimaailmaan suhtautuva visio, jossa onnistumisen palkinto on eloonjääminen, eikä kampanjassa etenemistä voi mitata kasvavilla pinoilla kultakolikoita. Näkisin, että tätä ei voi pitää mielekkäänä, jos pelaava ryhmä ei ole valmis luottamaan pelinjohtajan puolueettomuuteen, menettämään hahmoja ja voittamaan pienetkin asiat väkisin armottoman pelimaailman kourista. Tämä ei ole missään tapauksessa pelaamista, jossa pelaajahahmollasi olisi minkäänlaista oikeutta protagonismiin; on kyseenalaista, että kannattaako hahmoa edes vaivautua nimeämään, ennen kuin tämä on todistanut elinkelpoisuutensa luolaston kiirastulessa.

Tämä kieltäymys asioista, joita monet pitävät roolipelaamisen ydinelementteinä, sallii DFD:lle tavattoman kovilla panoksilla pelaamisen. Kohtauksia ei ole mitenkään rajattu hahmojen kykyjen kannalta tasapainoisiksi, eikä tapahtumien seurauksia kontrolloitu ja harkittu viimeistä piirtoa myöten. Riippuen pelaajahahmojen valinnoista, nämä saattavat päätyä kuolemaan surkeasti ilman että edes tietävät mistä on kyse, tai sitten he voivat joutua keskelle mukavan eeppistä (maailmaa järisyttävää, sano) tapahtumasarjaa, jossa on kyllä tilaisuus sankaruuteen, mutta ei missään tapauksessa mitään takeita onnistumisesta. Tämä kaikki olisi surkeaa teatteria tai systemaattisesti ristiriitaista, jos en olisi täydellisen vakuuttunut (muunmuassa oman pelaamiseni pohjalta), että suunnittelija on tosissaan: hän on aidosti valmis hahmojen kuolemaan, pystyy käyttämään varhaisen D&D:n systeemiä pelaamiseen tästä huolimatta, ja on pelinjohtajana aidon välinpitämätön (tai ainakin puolueeton) hahmojen kohtalon suhteen. Kovaa, noppien ja pelimaailman sisäisen logiikan hallitsemaa peliä, joka saa adrenaliinin virtaamaan.

Tämä on vaihteeksi teos, jonka ydinelementtejä en halua paljastaa lukijalle, mutta sanottakoon että pidän seikkailun väristä henkilökohtaisesti erittäin paljon: eeppinen mittakaava tuo lähinnä mieleen brittiläisen fantasiapunkin tai jotain. Varhaisessa vaiheessa seikkailua löytyvä pahan kultin uhrikirjanpito antaa osviittaa - kultti on nähtävästi surmannut palttiarallaa 40 000 uhria pitkän historiansa aikana. Antaa tuntumaa siihen, miten isolla poeettisella pensselillä tässä maalataan. Seikkailu on matalan tason hahmoille, mutta itse tapahtumat eivät missään tapauksessa sitä ole.

Haluan tässä erikseen korostaa Arkkikiven tavanomaiseen narrativistiseen kirjastoon tottuneelle yleisölle, että näen tässä Raggin materiaalissa paljon kiehtovaa fiktiivistä sisältöä täysin erilaisen pelikokemuksen palveluksessa. Samaten D&D:ia aktiivisesti pelaava lukija voi lähteä siitä, että Raggin visio on todennäköisesti varsin erilainen - tämä ei ole turvallista D&D:ia niin kuin minä sen olen kokenut, vaan armotonta hevimetallifantasiaa, josta hassunhauska luolastoekologia rust monstereineen on varsin kaukana.

Itse pääseikkailun lisäksi 28-sivuiseen vihkoon mahtuu lyhyt bonusseikkailu The Tower; edellä sanottu pätee siihenkin, se on samaa myrkyllistä, herkullista kamaa samassa tyylilajissa. Suosittelen teosta varauksetta monipuolista roolipelien tutkimista harrastaville lukijoille, tuoreita ja omaperäisiä pelejä kaipaaville pelaajille ja kaikille pitkän linjan D&D-harrastajille.