Dead of Night

Merwin Shanmuga­sundaram & Andrew Kenrick

Dead of Night on hirmu seksikkään näköinen opus noin niin kuin tuotteena. Siinä on yli 200 sivua, mutta ne ovat sellaista pientä pokkarikokoa. Muotofaktori on vähän saman sorttinen kuin taskusanakirjalla, mikä saa ainakin minut näpeltämään peliä aina kun se on edessäni.

Erikoisen muotovalinnan taustalla on suunnittelijoiden julki lausuttu tavoite tehdä peli, joka sopii povitaskuun ja soveltuu matkustaessa tai leirinuotiolla pelattavaksi. Tässä suhteessa DoN voisi käyttää vähän rajumpaakin otetta, pelissä on kuitenkin hahmolomakkeet ja nopat huolehdittavana. Periaatteessa tässä on kuitenkin peli, joka ei kaikkine tarvikkeineenkaan paina liikaa vaelluksella roudattavaksi.

Kuten yllä mainitaan, Dead of Night poikkeaa tarjontamme valtavirrasta siinä, että se on simulationistinen peli. Käytännössä tämä näkyy muunmuassa siinä, miten välinpitämätön sääntöjärjestelmä on hahmojen elämästä tai kuolemasta: tämä on tilanne, nämä ovat hahmosi taidot, katsotaan miten hänelle käy. On helppo nähdä, miten tämä peli tavoittelee ja onnistuu hyvin sellaisessa tunnelmallisessa yöpimeässä pelatussa kauhutarinassa, jota yritin tehdä nuorempana Cthulhun kutsun kanssa. Tämä ei ole kauhua hahmojen valintojen suhteen, vaan yksinkertaista pakokauhua, kun iljettävä hirviö hiipii lähemmäs ja lähemmäs.

Kyseessä on siis indie-peliksi varsin vahvasti "Forge-traditiosta" poikkeava peli, jossa on paljon indie-pelien harrastajankin näkökulmasta tuoreita mekanismeja. Yksi suosikkini on pelin aloitejärjestelmä: ensin aikeensa julistava pelaaja saa heittää noppaa (vain aloitteentekijä heittää, vastustava arvo lasketaan vastustajan ominaisuuksista) ja valita sen, mitä asiaa ratkotaan. Eli jos hirviö toimii ensin, heitetään noppaa vaikkapa hahmon repimisestä kappaleiksi. Jos taas hahmo toimii ensin, heitetään noppaa onnistuneesta paosta. Molempia ei siis koskaan ratkota yhtä aikaa yhdellä heitolla. Lisäksi säännöt vaativat, että sama pelaaja ei koskaan heitä noppaa kahta kertaa peräkkäin, joten aloite kiertää, mutta ei mitenkään laskettavalla tavalla.

Toinen hehkutuksen arvoinen idea pelissä on se, että hahmojen kestopisteet ja sankaripisteet (näitä pojoja, joilla hahmot onnistuvat kovissa paikoissa tai pelaaja voi ottaa kerrontavaltaa, sitä rataa) ovat sama asia. Niitä kutsutaan "selviytymispisteiksi", eikä hahmo voi kuolla ennen kuin ne on pudotettu nollaan, mutta pelkkä nollaan putoaminenkaan ei tapa hahmoa. Pisteitä voi käyttää monituisilla tavoilla ja niitä saa lisää jatkuvasti, sillä pelaajat pokkaavat niitä aina, kun heidän hahmonsa toimivat "tarinan ehdoilla" eli vaikkapa hajaantuvat hölmösti pimeässä metsässä.

Pelissä on kaikenlaista muutakin herkkua, kuten "jännitetaso" jota pelinjohtaja käyttää tarinan ohjaamiseen ja parikymmentä valmiiksi luotua perushirviötä muumioista ihmissusien kautta kuolemattomiin sarjamurhaajiin. Kirjassa on jopa useampi valmisseikkailu. Kaikkiaan ehkä vuoden innostavin indie-uutuus (jos siis unohdamme zombipelin hetkeksi), ja vieläpä sellainen joka voisi viehättää myös perinteisempien pelien ystäviä.