Piruja miehiksi

Matt Snyder

Dust Devils oli vuoden 2002 sensaatio - se voitti kaksi kategoriaa Indie Game Awardseissa, päätyi Jonathan Tweetin suosikkipeliksi GenConista ja sitä rataa. Parissa lyhyessä vuodessa peli on ottanut paikkansa käsitteenä, mitä tulee kompaktiin ja tarkoituksenmukaiseen suunnitteluun. Piruja miehiksi on selkeä esimerkki kerronnan jakamisesta ja narrativistisesta pelisuunnittelusta.

Näiden ominaisuuksien yhdistelmä on se, mikä tekee pelistä niin erinomaisen: yksi yksinkertainen sääntö jakaa kerronnan (korkein kortti kertoo, mitä tapahtuu), toinen kohdistaa pelin temaattisesti (jokaisella hahmolla on Paholainen, joka ajaa häntä eteenpäin), kolmas ratkaisee kaikki mahdolliset konfliktit (paras viiden kortin yhdistelmä voittaa, pelaajat vetävät kortteja ominaisuuksien perusteella). Riisuttu mekaniikka on täydellisessä tasapainossa aiheensa ja päämääriensä kanssa, tuottaen sopivan joustavan mutta silti tukevan rakenteen, jonka puitteissa kertoa vaikka minkälaisia western-tarinoita.

Aika monelle on jäänyt epäselväksi millaista pelaamista Ron Edwardsin GNS-teoriassaan määrittämä narrativismi onkaan. Tyypillinen virhe on olettaa, että kyse on yksinkertaisesta tarinaan keskittymisestä, niin että pelaajien aikeet asetetaan syrjään jottei tarina häiriintyisi. Piruja miehiksi nykyaikaisen narrativismin perusteoksena osoittaa, miten väärässä tämä käsitys onkaan; etukäteen suunniteltu juoni ei kestä ensimmäistä konfliktia pidemmälle, eikä sellaista ole järkevääkään olla. Sen sijaan pelinjohtajan pitää valmistautua viemään peliä pelaajien viitoittamiin suuntiin, kun Paholaiset ja pelaajat pääsevät vauhtiin. Säännöt ohjeistavat pelaajia päättämään: "Ampua vai luopua aseesta?", ja tarina (josta se narrativismi tulee) syntyy kylkiäisenä; eihän hyvä tarina ole mitään muuta kuin joukko voimakkaita teemoja yhteentörmäyksessä.

Itsessään pelin käyttämä korttipakkamekaniikka voisi jäädä temppuiluksi (kuten siinä toisessa kortteja käyttävässä western-pelissä), mutta kun kullakin mekanismilla on paikkansa western-genren kannalta löytävät kortitkin paikkansa. Kukin maa edustaa pelissä yhtä hahmojen perusominaisuuksista, kaikki sellaisia joita karjapaimenet, lainsuojattomat ja sheriffit tarvitsevat kunnon verioopperassa. Siten pelaajien pelaamat kortit kertovat myös siitä, mitä hahmot tarkalleen ottaen tekevät. Se jolla on vakain käsi (pata) ja silmä (ruutu) voittaa pyssytaistelun, ainakin niin kauan kuin paholaiset ovat hänen puolellaan...